Nuoruuden ensimmäiset työpestini olivat Kainuun Sanomien kesätoimittajana Kajaanissa 1974-75 ja sitten Nuoren Keskustan Liiton tiedottajana ja Keskusta-lehden toimitussihteerinä ja sittemmin päätoimittajana Helsingissä 1976-79. Lehteni postitettiin jäsenetuna kaikille keskustanuorten jäsenille. Sen painos nousi minun aikanani noin 52 000:een, mutta ei se tietenkään vain lehden ansiota voinut olla.

Helsingin Sanomiin sain syksyllä 1977 läpi oikaisun, kun lehti oli erehtynyt kertomaan kommunistien ja sosialistien SDNL:n olevan Suomen suurin poliittinen nuorisojärjestö. Olimme silloin menneet siitä ohi. Kolmantena tulivat demarit ja neljäntenä kokoomus, kaikilla vielä tuolloin isot jäsenmäärät, jollaiset ovat nykyisin enää kaukainen muisto vain.       

Varusmiespalveluksessa minut rekrytoitiin Hyrylän hikisten kuukausien jälkeen puolustusvoimien Ruotuväki-lehden toimittajaksi pääesikuntaan 1979. Armeija-aika merkitsi minulle tervettä irtiottoa politiikasta, joka muutoin niin helposti vie nuoria idealisteja mukanaan. Introvertille kirjoittajatyypille, joka rakasti myös valokuvata ja suunnitella kuvitusta, jopa sarjakuvia, aikakauslehtityö tuntui sopivimmalta. Politiikassa erityisesti puoluetovereiden kampittaminen alkoi tuntua ikävältä.

Sitten tulin valituksi hakukierroksen päätteeksi sisäministeriön poliisiosaston tiedottajaksi ja Poliisi-lehden päätoimittajaksi 1979. Työ oli mielenkiintoinen, ja minua kiehtoi preventiivisen tiedotustoiminnan kehittäminen Englannin malliin, mutta resursseja siihen ei ollut, ja palkka oli melko vaatimaton. Henkilöstöedutkin puuttuivat. Tai olihan siellä yksi etu: saimme tilatuksi tarvittaessa poliisin autovarikolta mustanmaijan kyydityksen kaupungille kokouksiin ja tapahtumiin. Mutta sitä en kovin usein viitsinyt käyttää, kun kaduilla kulkevat tuntuivat niin säälivästi katselevan nuoren salkkumiehen toistuvia matkoja.

Kelan tiedotustoimiston julkaiseman tiedotus- ja henkilöstölehden Yhteispelin toimitussihteerinä työskentelin vuosina 1981-87. Silloin lehden lukijakunnassa olivat Kelan reilun 5000 toimihenkilön lisäksi kunnalliset sosiaalivakuutustoimikunnat sekä jonkin verran myös sidosryhmiä. Lehden painos oli noin 12 000. Kela oli erinomainen työnantaja ja työni sielläkin itsenäistä.

Kela on aina ollut tietotekniikassa eturivin toimijoita, ja minäkin sain pöydälleni ensimmäisen pc-tietokoneen. Hankin koulutuksen myös atk-taittoon ja painoalan kehittyvään atk-tekniikkaan. Niitä tosin ehdin kunnolla hyödyntämään vasta seuraavassa työpaikassani.    

Kun osuustoimintajärjestö syksyllä 1987 perusti Pellervon Julkaisupalvelun (PJP), niin tulin haastattelukierrosten jälkeen valituksi sen vetäjäksi päätoimittaja Martti Seppäsen ja toimitusjohtaja Aarne Hakalan päätöksellä. Toimitimme Pellervon Isoa Kalenteria, kirjoja, paria harvatahtista lehteä, historiikkisarjaa, oppaita ja teimme paljon taitto- ja kuvapalvelua.  

Osuustoiminta-lehdessä tekemääni työtä olen pitänyt ns.  Mission-journalismina. Se viittaa työn arvolähtöiseen ytimeen, eli tässä tapauksessa osuustoiminnan pitkäjänteiseen kehittämiseen. Journalismin ytimen, rehellisyyden ja avoimuuden, täytyy siinäkin säilyä aina kantavana voimana. Se koskee erityisesti 1995 perustamani Osuustoiminnan Vuosikirjan yritysanalyysejä, joista etenkin alkuvuosina jouduin välillä taistelemaan kovastikin. 

 Mauno-Markus Karjalainen